Jokainen vanhempi on tehnyt saman kokeen. Pystytät rutiinin, se toimii pari viikkoa muistutusten ja tarrataulun voimin, ja sitten se kuolee hiljaa ensimmäisenä kiireisenä aamuna, jona kukaan ei valvo sitä.
Rutiini ei kaatunut siihen, että lapsi on kuriton. Se kaatui siihen, ettei se ollut koskaan hänen omansa.
Mitä tutkimus oikeasti sanoo
Psykologit Edward Deci ja Richard Ryan tutkivat vuosikymmeniä sitä, miksi ihmiset jatkavat asioita ilman että heitä työnnetään. Vastaus, itseohjautuvuusteoria, tiivistyy kolmeen tarpeeseen: tunne siitä että valitsit asian itse (autonomia), tunne siitä että osaat sen (kyvykkyys), ja se että teet sen yhteydessä itselle tärkeisiin ihmisiin (yhteenkuuluvuus).
Tapa, joka täyttää nämä tarpeet, käy omalla moottorillaan. Tapa, joka käy palkinnoilla, lainaa moottorinsa sinulta, ja sinun on jatkettava kammen pyörittämistä.
Ravintolisärutiineja koskeva tutkimus osoittaa samaan suuntaan: sitoutuminen kestää paremmin, kun motivaatio on ihmisen oma eikä ulkoinen. Mikä vastaa sitä, minkä tarrataulusta jo tiedät.
Rutiinin luovuttaminen
Käytännön kysymys on, miten rutiini siirretään sinun listaltasi lapsen listalle. Muutama asia auttaa.
Anna lapsen valita kehys. Ei sitä, tapahtuuko rutiini, vaan milloin, missä ja miten. Lapsi, joka valitsi "hampaiden pesun jälkeen, omalla työpöydällä", on eri suhteessa rutiiniin kuin se, jolle se määrättiin.
Mitoita oikein. Yksi pieni päivittäinen asia, jonka lapsi omistaa kokonaan, voittaa kolme puoliksi omistettua. Täysi omistajuus tarkoittaa, ettet muistuta. Päivän väliin jääminen ja sen itse huomaaminen kuuluvat kauppaan.
Anna sille paikka, jonka näkee. Rutiinit elävät esineissä ja paikoissa enemmän kuin aikeissa. Vesipullo oven pielessä, lukulamppu joka tarkoittaa lukuaikaa, purkki hyllyllä. Kun esine on näkyvissä ja lapsen oma, se muistuttaa niin ettei sinun tarvitse.
Jätä palkinto pois. Tämä on se nurinkurinen kohta. Palkinnot toimivat nopeasti ja haihtuvat nopeasti, ja ne opettavat että rutiini on työ, josta joku maksaa. Palkinto rutiinista, jonka lapsi omistaa, on tunne siitä että on joku joka tekee sen. Se kasvaa korkoa korolle.
Pitkä peli
Mietimme tätä paljon, koska koko tuotteemme rakentuu sille: vitamiinirutiini, jota lapsi pyörittää itse, purkki hänen omalla hyllyllään. Mutta periaate on isompi kuin mikään mitä myymme. Lapsi, joka omistaa yhden pienen rutiinin kuusivuotiaana, harjoittelee läksyjä varten kymmenvuotiaana ja treeniaikatauluja varten neljätoistavuotiaana.
Rutiinit itsessään muuttuvat. Kokemus siitä, että on ihminen jonka rutiinit ovat omia, on se osa joka jää.
